Mie en lähe minnekkään

Joskus minulta kysellään, että miksi et ole lähtenyt etelään? Eikö sieltä Itä-Suomesta ole kauhean pitkä matka joka paikkaan? Kukapa sitä kotoansa lähtisi?

Minä viihdyn täällä Pohjois-Karjalassa. En siksi että täällä ruoho olisi yhtään vihreämpää kuin muualla, vaan siksi että olen tänne kiinnittynyt. Minua ei ole koskaan alkaneet tuppukylät ärsyttää, päinvastoin, en ole koskaan pitänyt mitään paikkaa tuppukylänä.

Perheemme muutti Kontiolahden Lehmoon ollessani 6-vuotias. Ensimmäinen talvi meni eskarissa ja kesä Möhkössä ja Onkamolla mökkeillen, sehän pikkupojalle kelpasi. Koulun aloitin syksyllä Lehmon koulussa. Luokallani oli kai  12 oppilasta. Pienessä ryhmässä taisin saada riittävästi huomioita, kun perusasiat tarttuivat kaalin.

Sitten koitti kevät. Koulun johtajaopettaja kertoi, että paikallinen jalkapalloseura perustaa meidänkin ikäluokalle oman joukkueen. Menin ensimmäisiin harjoituksiin huhtikuun lopulla. Siitä alkoi jalkapalloilu. Jalkapalloa pelaan edelleen, siinä samassa seurassa, jossa kohta 29 vuotta sitten aloitin. Jalkapallon rinnalle tulivat myöhemmin yleisurheilu, hiihto, mäkihyppy ja jääkiekko. Siinä sitä riitti tekemistä pikkujannulle.

Olin alkanut rämpytellä myös kitaraa, mikä koulun musiikkitunnilla tuli puheeksi. Opettaja huomioi pikku kitarasankarin kiinnostuksen ja piti meille juniorihenrikseille myös kitarakerhoa. Silloin mietin, että onpas mukavaa soitella kavereiden kanssa. Teini-ikäisinä nahkatakkijätkinä sitten saimme soitonharjoittelupaikan paikalliselta nuorisoseuran talolta. Jäsenmaksu taisi olla yhden markan verran. Vanhemmat nahkatakkijätkät antoivat luvan lainata rumpuja ja laulukamoja, siitä se bändeissä soittaminen sitten lähti.

Myöhemmin kunnan kulttuurisihteeri kutsui kokoon paikallisia nuoria järjestämään rockfestivaalia. Silloin taisin jo aavistaa, että näitä hommia tulen tekemään työkseni. Ensimmäiset työpaikat sattuivat löytymään Joensuusta. Viimeiset 13 vuotta taas on kulunut reissumiehenä, sikäli asuinpaikalla ei ollutkaan suuren suurta merkitystä.

Nykyisen kodin sijaintiin vaikuttivat kuitenkin tutut kriteerit. Pienehkö koulu kävelymatkan päässä, muutama aktiivinen harrasteseura, musiikkiopiston toiminta ja tietenkin maaseudun rauhallinen elämänrytmi. Minä olisin voinut kokea nämä samat asiat monessa muussakin kunnassa tai kaupungissa.

Nuorten poismuuttaminen pikkupaikkakunnilta voi johtua siitä, että koulutusta tai työpaikkoja ei ole tarjolla. Suurempana syynä pidän silti kokemusta sopivasta koulusta ja harrastusmahdollisuuksista. Siellä missä tarjontaa on enemmän, on helpompi löytää mielekästä tekemistä elämään.

Toivon, että nykyajan lapset voisivat kokea kotiseutunsa asumisen arvoiseksi niin että paluumuuttoa voisi joskus harkita. Koulutettujen ja työkokemusta omaavien ihmisten paluumuutto on aina piristävä asia maaseudulla.

Tänä vuonna käydään kuntavaaleja. Kunnat päättävät tahoillaan siitä, miten lapsia kohdellaan. Jos koulua käydään parakissa tai lähiliikuntapaikkoja ei ole, on turha kuvitella, että kotiseutu jättää lapselle kovin hyviä muistoja. Urheiluseurat ja kulttuuriyhdistykset ovat merkittäviä toimijoita lasten elämässä. Aina ei kiitosta tai tukea tule, vaikka nämä tahot eivät juurikaan julkista hallintoa rasita. Pienillä panostuksilla saadaan aikaan suuria asioita.

Kolumni on julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

A WordPress.com Website.

Up ↑

%d bloggers like this: