Blogi

Oksa ja saha

Kolumni julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä 03/2016.

Opintotukea ehdotetaan leikattavaksi. En pitänyt yllätyksenä. Opintotuen leikkaaminen on aivan täsmällisen mallikkaasti linjassa nykyisen koulutuspolitiikan kanssa.

Minä en ymmärrä. Opiskelijat elävät jo nyt köyhyysrajalla. Tukien leikkaaminen ja tukikuukausien vähentäminen ei ole minkäänlainen keino nopeuttaa opintoja. Mitä vähemmän opiskelijaa tuetaan, sitä hanakammin hän tekee töitä opiskelun ohella. On varmaan sanomattakin selvää, että työnteko opiskelun ohella ei ainakaan nopeuta opintojen valmistumista. Kiire ja huoli rahojen riittämisestä eivät kannusta tekemään opintoja läpi ennätysajassa. Eikä opiskelun pidä olla mikään kilpailu.

Koulua pitää voida käydä niin, että opitut asiat sisäistetään kunnolla. Pitää olla aikaa tuumata ja kokeilla. Työllistyminen onkin sitten kokonaan toinen seikka. Ei ole tavatonta että ammattiin valmistunut, vaikka työtä sivuavaa kokemustakin omaava henkilö, ei pääse edes ilmaiseen harjoitteluun kilpaillulla alalla. Työttömiä on paljon, miksi pitäisi kiirehtiä kortistoon? Vai onko tarkoitus napata nenäkkäiltä opiskelijoilta luulot pois?

Lainaan painottuva opintotukijärjestelmä ei ainakaan lisää tasa-arvoa. Ne jotka huuhailevat, että ennen vanhaan sitä opiskeltiin lainalla ja sitten maksettiin kun töihin mentiin, unohtavat jotain. Nimittäin nykyisin ei töihin enää noin vain mennä. Samaa paikkaa kärkkyy muutama muukin.

Onko koulutuksen tarkoitus kasvattaa työhön taitavia, reippaita kansalaisia, jotka voivat valmistuttuaan asettaa itsensä yhtiöiden käyttöön? Vai onko koulutuksen tarkoitus sittenkin sivistää, opettaa ja pakottaa katajainen, takkutukkainen kansa ajattelemaan itse?

Minä toivon, että molemmat vaihtoehdot ovat läsnä. Se on nyt vain niin, että pelkkiä insinöörejä kouluttamalla ei pyöri yhteiskunta. Heitä kyllä tarvitaan, paljon tarvitaankin, lisäksi tarvitaan sairaanhoitajaa ja putkimiestä siinä missä av-teknikkoa, lääkäriä tai opettajaa. Kysymys on tasapainosta. Erityisen tärkeää on kuitenkin antaa jokaiselle opiskelijalle mahdollisuus oppia niin paljon ja hyvin kuin mahdollista. Jos opiskelut täytyy hutaista läpi jonkun teennäisen opintopisterajan takia, valuu asiaan varattu resurssi hukkaan. Saadaan siis ihmisiä, joilla voi olla todistus opinnoista, mutta ei kuitenkaan tarvittavia tietoja ja taitoja. Mitä järkeä siinä on?

Tehokkuutta vaadittaessa, tulisi päättää miten tehoa mitataan. Onko siis kriteerinä vain raha vai otetaanko muitakin asioita huomioon. Nyt tehokkuutta mitataan vain rahassa. Varmasti muutakin arvioidaan, mutta julkisuudessa ei juuri muusta puhuta. Miten paljon kunkin opiskelijan tutkinto oppilaitokselle maksaa, ja miten paljon jokaisesta valmistuneesta oppilaitos saa rahaa? Niiden tahojen, jotka eivät rahaa pidä ainoana kriteerinä, tulee tuoda muutkin arvot esille.

Meillä on paikallinen esimerkki aikamme koulutusongelmasta.

Karelia ammattikorkeakoulu uhkaa lopettaa musiikin koulutuksen. Perusteluksi kerrotaan koulutuksen hinta. Totta on se, että paljon yksityisopetukseen perustuva koulutus on hintavampaa kuin massaluennoilla hoituva koulutus. Näyttää pahasti siltä, että sisältöä ei arvioida. Se on väärin. Samalla asetetaan vastakkain yksikköhinnaltaan halvempi, esimerkiksi tekniikan koulutus ja hintavampi musiikin koulutus.

Pohtimatta jää koulutuksen yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja toiminnalliset vaikutukset. Musiikinopiskelijat palvelevat taloudellisesti pientä musiikin peruskoulutusta, insinööriksi opiskeleva taas toimii paikallisen teollisuuden ja yritysmaailman mukana. Ensimmäinen suunnittelee toiselle vaikkapa talon, kun taas toinen opettaa ensimmäisen tyttärelle viulunsoittoa. Kumpi sitten on yhteiskunnan kannalta se, jonka koulutus tulee lopettaa? Kuka tämän rajan lopulta vetää. Sinä vaiko minä? Tulin asetelleeksi vastakkain asiat, jotka eivät vastakkain kuulu.

Onko osakeyhtiö, kuten Karelia amk on, ylipäätänsä hyvä hallintomalli oppilaitokselle? Pystyykö koulu olemaan terve yritys? Onko yrityksen tarkoitus ylipäätään pitää yllä tasapainoa muuallakin kuin tilinpäätöksessä? Onko osakeyhtiö muotoisen oppilaitoksen johto asetettu mahdottoman tehtävän eteen? Näitä sietää vähän tuumia.

Oppilaitoksen asiakas on opiskelija, ei rahoitusta antava kunta tai työvoimaa kärkkyvä yritys. Koulutuksen tarkoituksena tulee olla opiskelijan tietojen ja taitojen mahdollisimman hyväksi kehittäminen.

Koulutuksesta säästävä yhteiskunta sahaa oksaa, jolla itse istuu.

Mie en lähe minnekkään

Joskus minulta kysellään, että miksi et ole lähtenyt etelään? Eikö sieltä Itä-Suomesta ole kauhean pitkä matka joka paikkaan? Kukapa sitä kotoansa lähtisi?

Minä viihdyn täällä Pohjois-Karjalassa. En siksi että täällä ruoho olisi yhtään vihreämpää kuin muualla, vaan siksi että olen tänne kiinnittynyt. Minua ei ole koskaan alkaneet tuppukylät ärsyttää, päinvastoin, en ole koskaan pitänyt mitään paikkaa tuppukylänä.

Perheemme muutti Kontiolahden Lehmoon ollessani 6-vuotias. Ensimmäinen talvi meni eskarissa ja kesä Möhkössä ja Onkamolla mökkeillen, sehän pikkupojalle kelpasi. Koulun aloitin syksyllä Lehmon koulussa. Luokallani oli kai  12 oppilasta. Pienessä ryhmässä taisin saada riittävästi huomioita, kun perusasiat tarttuivat kaalin.

Sitten koitti kevät. Koulun johtajaopettaja kertoi, että paikallinen jalkapalloseura perustaa meidänkin ikäluokalle oman joukkueen. Menin ensimmäisiin harjoituksiin huhtikuun lopulla. Siitä alkoi jalkapalloilu. Jalkapalloa pelaan edelleen, siinä samassa seurassa, jossa kohta 29 vuotta sitten aloitin. Jalkapallon rinnalle tulivat myöhemmin yleisurheilu, hiihto, mäkihyppy ja jääkiekko. Siinä sitä riitti tekemistä pikkujannulle.

Olin alkanut rämpytellä myös kitaraa, mikä koulun musiikkitunnilla tuli puheeksi. Opettaja huomioi pikku kitarasankarin kiinnostuksen ja piti meille juniorihenrikseille myös kitarakerhoa. Silloin mietin, että onpas mukavaa soitella kavereiden kanssa. Teini-ikäisinä nahkatakkijätkinä sitten saimme soitonharjoittelupaikan paikalliselta nuorisoseuran talolta. Jäsenmaksu taisi olla yhden markan verran. Vanhemmat nahkatakkijätkät antoivat luvan lainata rumpuja ja laulukamoja, siitä se bändeissä soittaminen sitten lähti.

Myöhemmin kunnan kulttuurisihteeri kutsui kokoon paikallisia nuoria järjestämään rockfestivaalia. Silloin taisin jo aavistaa, että näitä hommia tulen tekemään työkseni. Ensimmäiset työpaikat sattuivat löytymään Joensuusta. Viimeiset 13 vuotta taas on kulunut reissumiehenä, sikäli asuinpaikalla ei ollutkaan suuren suurta merkitystä.

Nykyisen kodin sijaintiin vaikuttivat kuitenkin tutut kriteerit. Pienehkö koulu kävelymatkan päässä, muutama aktiivinen harrasteseura, musiikkiopiston toiminta ja tietenkin maaseudun rauhallinen elämänrytmi. Minä olisin voinut kokea nämä samat asiat monessa muussakin kunnassa tai kaupungissa.

Nuorten poismuuttaminen pikkupaikkakunnilta voi johtua siitä, että koulutusta tai työpaikkoja ei ole tarjolla. Suurempana syynä pidän silti kokemusta sopivasta koulusta ja harrastusmahdollisuuksista. Siellä missä tarjontaa on enemmän, on helpompi löytää mielekästä tekemistä elämään.

Toivon, että nykyajan lapset voisivat kokea kotiseutunsa asumisen arvoiseksi niin että paluumuuttoa voisi joskus harkita. Koulutettujen ja työkokemusta omaavien ihmisten paluumuutto on aina piristävä asia maaseudulla.

Tänä vuonna käydään kuntavaaleja. Kunnat päättävät tahoillaan siitä, miten lapsia kohdellaan. Jos koulua käydään parakissa tai lähiliikuntapaikkoja ei ole, on turha kuvitella, että kotiseutu jättää lapselle kovin hyviä muistoja. Urheiluseurat ja kulttuuriyhdistykset ovat merkittäviä toimijoita lasten elämässä. Aina ei kiitosta tai tukea tule, vaikka nämä tahot eivät juurikaan julkista hallintoa rasita. Pienillä panostuksilla saadaan aikaan suuria asioita.

Kolumni on julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä.

Utopia energiaomavaraisesta yhteisöstä

Nyt on käynyt niin, että meidän kylälle on perustettu energiaosuuskunta. Osuuskuntaan on jäseniksi ryhtyneet kaikki vesi-ja viemäriosuuskunnan jäsenet sekä kolmisenkymmentä kesämökkiläistä.

Toiminnan käynnistämistä varten on aloitettu jo viisi vuotta sitten projekti yhdessä paikallisen ammattikorkeakoulun, aikuiskoulutuskeskuksen ja yliopiston kanssa. Rahoitusta on hankittu yhteistyössä TE-keskusken kanssa. EU-tukea on haettu ja myöskin saatu. Tarkoituksena on tuottaa paikallisesti energiaa, lähinnä sähköä. Suunnitelmasta on muodustumassa useampiosainen.

Ensimmäisenä ryhdytään valmistelemaan aurinkokeräimien hankintaa. Tarkoitus on tehdä yksi iso hankinta, jossa jokaiselle osakkeelle hankitaan oman kiinteistönsä yhteyteen aurinkoenergian keräin. Joissan tapauksissa kerätään lämpöä, jolla lämmitetään käyttövettä, toisissa tapauksissa tuotetaan sähköä.

Jos osakas ei halua omalle tontilleen keräimiä tai jos rakennus ei sovellu aurinkokennojen asennukseen, on lammasfarmarin kanssa tehty sopimus, että häneltä ostetulla pellolla saavat lampaat edelleen laiduntaa ja keräimet sijoitetaan pellolle. Siitä tulee aurinkopuisto. Voihan olla niinkin, ettei kukaan halua aurinkopaneeleja omaan pihaansa, ja kaikki laitetaan yhteen paikkaan. Tarkoitus on kuitenkin yhteinen.

Toisena osana suunnitelmaa on tarkoitus ryhtyä opettelemaan energiaa säästävää elämää. Jokainen osakas pääsee kurssille, jossa opetetaan ennakoimista ja energiansäästökikkoja. Omakotitaloihin aletaan asentaa sähköisiä lämmityksenohjausjärjestelmiä, joilla lämmityksen käyttöä voidaan kontrolloida. Enää ei lattialämmitys pohota täysillä, kun ketään ei ole kotona.

Sisälämpötilaa lasketaan +20 Celsiukseen. Sillä pärjää kyllä. Lammasfarmari on yhdessä Marttojen kanssa alkanut tuottaa omaa villalankaa. Siitä kudotaan jokaisen jalkaan sopivat töppöset. Osuuuskunta hankkii nämäkin laitteet (ja langat) yhdessä. Tukkuhintaan tulee halvemmaksi.

Tuulivoimaloita on pystytetty jo useamman maatilan navetan päätyyn. Koululle hiukan isompi tuulimylly jauhaa käyttösähköä jo oikein mukavalla katteella. Tuulivoimapuiston lupahakemukset ovat jo vireillä. Koulun ikkunat on remontoitu talkoilla yhdessä kunnan kanssa.

Kiinteistönhoitaja Matikainen on palkattu hoitamaan myös energiahankkeen kiinteistöjä. Lumenluontia ja kiinteistöjen valvontaa. Osakkaat voivat tilata Matikaisen käymään, vaikka rännejä tyhjentämään tai vuokrata muutamalla eurolla osuuskunnalta vehkeet itse homman tehdäkseen. Pääpaikkanaan Matikainen pitää koulua, jonka kiinteistönhoidosta kunta maksaa osan hänen palkastaan. Matikainen on tyytyväinen mies, sillä ennen hän joutui ajamaan työpäivän aikana autolla toistasataa kilometriä, kun kiinteistönhoitoalue ulottui naapurikunnankin puolelle. Nyt työt ovat omalla kylällä ja kesäaikaan työmatkoihin riittää polkupyörä.

Mökkiläisten syys- ja keväthuollot työllistävät sen verran, että kiireisimpinä aikoina mukaan on palkattu kyläyhdistyksen ”ukkokerhoa”. Vanhemmat herrasmiehet hoitavat mökkiläisten pihat tiptop-kuntoon ja tienaamillaan rahoilla järjestävät hiukan virkistystä arkeensa. Suunnitteilla on lasten leikkipuistoa yhdessä kunnan kanssa, jahka uusi kaava saadaan valmiiksi. Uusia asukkaita kylälle olisi tulossa sitä mukaan, kun saadaan järjestelyjä valmiiksi.

Tämä oli fiktiota. Voisiko se olla kuitenkin totta?

Saksalainen Feldheimin kylä on ollut käytännössä energiaomavarainen vuodesta 2009 lähtien. Heillä ei ole ydinvoimalaa eikä kivihiililaitosta, vaan he tuottavat energiansa uusiutuvilla energialähteillä. Heillä on jopa oma sähköverkko ja hiukkasen sähkön ylituotantoakin. Sähkölaskut ovat pienentyneet 30 %. Lämmityskustannukset laskeneet 10 %.

Miksipä näin ei voisi olla myös meillä? Aika taitaisi olla kohta kypsä kestävään energian tuotantoon. Tekniikka on jo olemassa, nyt ei enää tarvita kuin hitunen järkeä ja taskullinen tahtoa.

Kolumni on julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä.

A WordPress.com Website.

Up ↑